Panhuilu

Maailma on täynnä erilaisia panhuiluja, jotka kaikki toimivat samalla periaatteella eli muodostuvat sarjoista erimittaisia ja -vireisiä putkia. Suurin osa panhuilujen putkista on liimattu yhteen kaarevaksi riviksi, jotka ovat avoimia yläpäästään, johon niitä puhalletaan. Putkien alapäät ovat tavallisesti umpinaisia ja niiden viritystä voidaan säätää täyttämällä putkia eritavoin. Yleisimmin täytteenä on mehiläisvaha, jonka takia panhuilut yleensä tuoksuvat hunajalle. Panhuilu valmistetaan useimmiten bambusta. Muita vaihtoehtoja ovat esimerkiksi muut ruo’ot, keramiikka, metalli, eri puulajikkeet ja kristalli. Panhuilun puhalluskulmaa muuttamalla voidaan synnyttää myös kromaattisia säveliä. Joissakin huiluissa tosin käytetään kahta putkirivistöä, jolloin useimmiten kromatiikka tehdään vaihtamalla rivistöä. Suomalaisille tutuimpia panhuilumalleja ovat erilaiset eteläamerikkalaiset panhuilut sekä romanialainen nai, josta on tullut niin sanottu eurooppalainen malli. Suomessa ovat eteläamerikkalaiset panhuiluorkesterit tulleet tutuiksi lähinnä katusoittajina. Heillä on erikokoisia panhuiluja, kitaroita, nokkahuiluja ja lyömäsoittimia. Tätä niin sanottua Andien panhuilua ei osata verrata naihin ja asiaan perehtymätön saattaakin luulla näitä kahta soitinta samaksi soittimeksi. Soittimet ovat kuitenkin rakenteeltaan, soittotekniikaltaan ja äänenväriltään erilaiset. Esimerkiksi äänenvärin erilaisuuden syynä on muun muassa erilainen valmistusmateriaali sekä ero putkien paksuudessa.

Lisätietoa panhuilusta löytyy alla olevista töistä/ artikkeleista:
 

Pro Gradu - tutkielma: Panhuilu länsimaisen taidemusiikin tulkiksi (2004) 

Panhuilunsoiton peruskurssien 1-3 sekä I/D-tason kurssisuoritusvaatimukset sekä ohjelmistoluettelo (2007)

Friiti-kansanmusiikkilehti:  Panhuilu Romanian myyttinen kansallissoitin (2004)